Gatton - Senkun syöpi vaan

Yritin ennen tänne Australiaan tuloani ja täällä olonikin aikana etsiä tarttumapintaa siihen, mitä työnteko rahattoman reissuReijon näkökulmasta on, mutta tulokset olivat langanlaihoja. En tiedä johtuuko se vain tästä maailman ajasta vai mistä, mutta se käsitys, että duunia löytyy kun vähän sormia napauttaa, on total bullshit. Scammien eli kusetuksien kanssa kannattaa pïtää varansa eikä senttiäkään pidä maksaa, ennenkuin on aivan varma mitä on saamassa. Ei ole yksi tai kaksi tyyppiä keneltä olen kuullut, että pettymyksen karvasta kalkkia on saatu nieleskellä mitä moninaisimmissa muodoissa. Edellisessä osassa mainitsemani mandariinifarmi-duuni meni tähän samaan kategoriaan, mutta onnekseni en menettänyt sentin hyrrää. Ilmoitus kyseistä duunipaikasta oli tehty viimeistä piirtoa myöten loppuun asti ja ainut kohta missä itsellänikin pienet epäilykset heräsivät, oli majoituksesta ennakkoon maksaminen. Maksoin kuitenkin 200 dollaria varmistaakseni punkan pariksi ensimmäiseksi viikoksi. Koska vielä viikonkaan kuluttua kyhnyjen lähettämisestä ei minkään näköistä varmistusta maksusta kuulunut, päätin tarkistaa tilanteen nettipankistani ja lähettää sähköpostia farmille. Ilokseni sain huomata, että lähettämäni rahat olivat tulleet takaisin ja mailiosoite, jonka kautta olin tähän niinsanottuun "farmiin" yhteydessä, ei ollut enää olemassaankaan. Eikä mennyt kuin pari päivää niin Gumtreen sivustolle ilmestyi toinen samanlainen. Erittäin ikäviä tapahtumia ja tällaisia tietysti sikiää enemmän näinä aikoina, kun töihin tulijoita on enemmän mitä työpaikkoja. 

Etsiessäni duunipaikkaa käytin pääasiassa Gumtreetä ja Seek.com.au:ta. Gumtree on näistä paras foorumi reppureissaajien työtarpeita ajatellen, ja muilla sivustoilla fokus on enemmän tai vähemmän ammattia vaativissa työtehtävissä.

http://www.seek.com.au/
http://www.gumtree.com.au/

http://www.jobseeker.com.au/

http://www.careerone.com.au/

"Siellä juotiin, siellä nus... mansikoita poimittiin"


Parin epäonnisen, jo "varmistuneen" farmipläjäyksen jälkeen onneni viimein kääntyy. Jälleenkin Gumtreestä bongattu työpaikkailmoitus, mutta tällä kertaa vetäjän käteen jää muutakin kuin luu. Muutaman mailin vaihto, puheyhteys luurilla ja sopiminen siitä, mihinkä meikäläinen tulee ja milloin. Puhelimessa puhuminen kuuluu muuten meikäläisen favourite hommiin, varsinkin kun kielenä on landeaussi. Vaikka jonkun verran on tullutkin jo matkusteltua ja tutustuttua englannin eri variaatioihin, niin tiukkaa tekee ymmärtää kaikki mitä puhelimessa turinoidaan. "Aye mae, hau a ju gon ge hii i Gatn?", tarkoittaen siis "Moro kaveri, miten aijot tulla tänne Gattoniin?". Britteinsaarilta tulevien kanssa on myös useasti samanlaisia tulkintaongelmia. Joka tapauksessa, siirryn Reiskan sata kilometriä Brisbanesta kohti outbäkkiä, 5000 asukkaan Gattoniin.

Ruotsalainen pihvimestarimme Simon an' Carfukin'

Saavun premisseille setäni kyydityksellä ja koska päivä sattuu sopivasti olemaan kansallinen juhlapäivä nimeltänsä Anzac day, ei hänelläkään arjesta huolimatta satu duunia olemaan. Ensivaikutelma haiskahtaa lannalta, sillä puhutun kymmenen minuutin sijasta saamme odotella kämpän edessä 40 minuuttia. Kosketus vuokraisäntään ynnä -emäntään, sisälle kämppään ja taloksi asentautuminen. Talomme on siis mallia pari ja puolet asukkaista on rakkahasta kotinaapurista, Ruottista. Heja Svärje ja kanssaihmiset tuntuvat oikein mukavilta tapauksilta, alkuperästään huolimatta.

Kuuleman mukaan erinäisiä paskaduuneja joutuu kestämään muutaman viikon ennenkuin kunnolla nappaa. Muutamalla talokompleksimme asukkaista on onnellisesti 40-50 tuntia viikossa töitä 20 dollarin tuntipalkalla, mutta moisen saaminen on, tiedä häntä, pärstäkertoimesta tai onnesta kiinni. Asumisesta maksamme 130 dollaria viikko/lärtsä ja paritalomme vetää about 12 ihmistä, jokaisessa huoneessa kaksi. Haiskahtaa fyrkalta eiks je?

7kpl/kimppu,40kimppua/boksi=7$

Mittees sitä sitten on tullut tehtyä täällä Gattonissa noin niinkuin työn puitteissa? Ensimmäinen duuni heltisi heti seuraavana päivänä tulostani kun vuokralordi, joka järjestää myös töitä, soittaa aamulla kahdeksan aikaan, josko olen kymmenen minuutin päästä valmis lähtöön. Tottakai olen ja kissankusemat aamupaloista. Pähkinäboksi, muutama litra vodaa reppuun ja pieruverkkarit jalkaan. Suuntanamme oleva farmi on aivan kivenheiton päästä kämpästämme ja me kaikki kyliltä kerätyt kolme bäkbäkkeri pelleä hyppäämme pirssistä apinan raivolla kohti edessä aukeavaa peltoa. Työnjohtajalta pika-opastus salottisipulien nyhtämisen ihmeellisen maailman ja hanskat multaan. Sanoiko joku aijemmin sanan paskaduuni? 3-4 tuntia töitä ja tuloksena 3 laatikollista salotteja. Sen verran pidin taukoja, että vettä kerkisi vähän kippaamaan ja muutaman pähkinän heittämään kohti läpätintä. 7 dollarin kyytimaksun jälkeen reissusta jäi käteen 21 dollaria. Tarvitseeko muuta enää sanoa?

Sunnuntaina asuntoomme saapuu uusia asukkaita. Toisena suurena asiakaskuntana kylillä tuntuu pyörivän Britit ja niin myös meidän luolaamme saapuu pari rimppakinttuista englantilaismimmiä. Muutaman Gattonissa olopäiväni aikana olen kuullut elämää suurempia menestystarinoita mansikanpoiminnasta ja kompleksimme asukkaat saavatkin etuoikeuden lähteä kyntämään näitä kunnian kenttiä maanantai-aamuna kello 0300. Kyllä, keskellä yötä ja koska launtaina tuli vedettyä niin hyvät pannut paikallisella kyykkyviinien kuninkaalla, Goonilla(12 dollaria/3litraa), on päätäni siunattu kroonisella jomotuksella ja kokopäivän kestäneellä laatta on kohta heitetty-fiiliksellä. 2 tuntia siis unta palloon ja ylös 0230. Ei sinäänsä vituta kyllä herätä vaan nautin siitä miten vaikealta se muille näyttää. Omahyväistä hymyä ja sadistisia tunnelmia kun hyppäämme ajokkimme kyytiin. Matka-aika Stanthorpeen 2 tuntia pitkin Queenslandin serpeentiiniteitä ja ratissa peloton punainen paronimme Heigel, Saksasta. Joku yrittää nukkuakin matkan aikana, mutta turha toivo ja turvavyöt kiristyvät viimeistään siinä vaiheessa kun päräytämme sivuosuman kenguruun. Pädäng ja matka jatkuu.


Saavumme farmille etuajassa. On vielä pimeää ja nousen aamusuitsulle ajokistamme. Oma ensimmäinen märkähetkeni meinaa koittaa kun nään hitaasti vaappuvan varjon lähestyvän parinkymmenen metrin päästä. Muistelen armeijaa ja sitä, kuinka viisainta olisi seurata omia jälkiään takaisin sinne mistä on tullut. Supistan kuitenkin kiukkuni ja seison paskajäykkänä paikallani. Tunnelma keventyy yllättäen, kun tunnistan lähestyvän hahmon olevan ankka. Huh, ja seuraavana paikalle kurvaa neljä-viisi pakua täynnä Aasian poikia. Aamun sarastaessa en vielä ymmärrä, että pienet tummahipiäiset toverini ovat paljon kovempia näissä hommissa, mitä kalpea Suomipoika.

























Jokainen lunastaa tarvittavat keräämisvälineensä ja suuntaa kohti loputonta mansikkamerta. Meille ensikertalaisille annettaan kädestä pitävä ohjeistus ja homma vaikuttaa ensituntumalta melko mukavaltakin jopa. Virhe!Virhe! Scheisse, paska, shit. Mainitsinko jo näistä hommista? Vaunussamme olleesta kuudesta noviisista kerään eniten mansikoita joka vaatii sen, että kahdeksan tunnin aikana pidän noin puolen tunnin verran taukoja. Kalvadokset vaahdossa saa siis häärätä ja yllä on vielä hyvin suotavaa pitää pitempihihaista varustusta, vaikka tannia niin mukava olisi ottaakin. Kaikenkaikkiaan saan saldokseni 19 laatikollista mansikoita mikä tarkoittaa yhteensä 38 dollaria. Jiihaa! Siitä vielä 7 dollaria kyydeistä pois ja kun laskee, että reissuun meni yhteensä lähemmäs 14 tuntia, ei voi kuin nyökkäillä hyväksyvästi. Päivän aikana olen tehnyt tuttavuutta erääseen Hong Kongin poikaan, joka on ollut mansikanpoiminnassa viimeiset 6 kuukautta ja kerää joka päivä 70-80 laatikkoa. Miten on mahdollista? Mansikoiden kilohinta on muuten sitten täällä kaupassa pitkälti yli 30 dollaria.

Tiistaina noutoaika taloltamme on jo inhimillisempi 0515. Ei tarvinnut muuten unta etsiä edellisenä iltana ja hyppään pirssiin siis kohtuu  pirtsakkana. Ajelemme muutaman kymmentä kilometriä Gattonista kohti puskia ja löydämme itsemme...rumpujen pärinää... päärrrrrrr.... salottisipulifarmilta! Eilisellä mansikanpoiminta reissulla mukana olleet keltanokat kiittelevät luojaansa siitä, ettei tänä päivänä kerätä mansikoita. Hymyilen jälleen omahyväisesti ja vetelen kenkien nyörejä tiukemmalle. Noin 10 minuutin nyhtämisen jälkeen alan nähdä kanssamatkaajieni naamalla sen saman vittuuntuneen ilmeen, jonka näin jo eilenkin. Lasken katseeni alas, veivaan Jukkaa luureista kovemmalle ja nautin taas omasta sadistisesta mielyhyvästäni. Päivän saldona jälleen piikkipaikka kaikista kerääjistä(jos vippaskonsteja käyttäneitä ei lasketa) ja neljän tunnin uurastuksesta 28 dollaria. Siitä vielä toki 7 dollarin pirssivero. Kuulen jo korvissani seteleiden kahinan ja mieleni valtaavat ylitsepääsemättömät sijoitusongelmat.