Brisbane - Another one bites the shit

COCKroach

Kerrompa tähän alkuun kaikki ne kimalteet ja loputtomat onnen hetket, joita reissuni ensimmäiset kahdeksan viikkoa ovat sisältäneet. Olen käynyt kolmesti kaupungilla, syönyt myöskin kolmesti ravintellissa(jos subway nyt tälläiseksi lasketaan), käynyt puolen tusinaa kertaa juottolassa, ajanut fillarilla 350-400 kilometriä, käynyt salilla lähes joka taivahan päivä ja etsinyt työharjoittelupaikkaa. Hakemuksia olen täällä ollessa lähettänyt yhteensä 15-20 kipaletta ja yhden yhtä vastausta en ole saanut, vaikka viimeiseen kymmeneen vielä ilmoitin tulevani ilmaiseksi. Olen saanut myös nolla uutta tuttavuutta, jonka kanssa voisi kuvitella menevänsä edes kaljalle(lue: elä käy kaljalla, elä tutustu uusiin ihmisiin). Vielä kun tilin saldo näyttää karvaa vaille Kojo, on maiseman vaihdos väistämätön. Byebye reilun parin donan työharjoitteluapurahat. Turpaan tulee, mutta eikun vaan lisää paska housuun ja hihat irti.

Kuin golfpallo kierrän reikää

Aikaa on tullut myös kosolti uhrattua siihen, että Russlandian leidini saataisiin mahdollisimman pitkäksi aikaa hoodeille. Oman vuoden working holiday viisumini saamisessa sähköisiä teitä pitkin meni kokonaiset kolme tuntia, mutta Venäjältähän moista ei ole mahdollista edes saada. Kaiken maailman kutsukirjeiden, passi-, työpaikka-, tili- ja anaalivaloskopioiden kanssa räplääminen vie vähintäänkin hermot. Vaikka haet turistiviisumia kuudeksi kuukaudeksi, voi vastaukseksi tulla pitkä niet ja hyväksyntä 30 päivän reissulle. Ei sinäänsä mikään mahdoton prosessi tämä koko byrokraattinen paskakokkare, mutta erinäiset yhteistyöhaluttomuuden hetket ovat laittaneet päreet ja yöunet koetukselle. Alkaa mennä maku tästäkin hommasta siis.

Väkisin on joutunut tässä pienten vastoinkäymisten seurauksena miettimään, että mikä helvetti ihmisiä pelottaa niin paljon? Kuinka alhaisesta älyllisestä johtotason potenttiaalista puhutaan, kun karvaa vaille maisterin papereilla ei pääse ilmaiseksi töihin? Kyllähän sitä meikäläiseltäkin gradu vielä puuttuu, mutta sillähän sitä nyt töitä tehdään. Toinen aihetta liippaava asiakokonaisuus on jähiminen, pumppaus, jammailu näpläily ja ynnäilly. Puhutaan asioita, lupaillaan kaikenlaista, ei viitsitä vastata tai vastataan ympäripyöreästi(katsellaan, mie soittelen, joo ehkäpä näimpä...) ja muutenkaan ei tehdä mitään mikä sisältää pienenkin riskin. Homehdutaan omassa kalukukkarossaan, vedetään pitkävetoa sentin panoksella ja toivotaan, että jospa tänä lauantaina jo 10 vuotta vetämässä ollut yksi ja sama lottorivi toisi onnen ja autuuden elämään. Ei perkele, ei se tuo! Katsellaan telkkaria ja mietitään, että kyllä on tuolla ihmisillä asiat niin hyvin ja tuonne kun pääsisi joku päivä. Mitenkähän niitä unelmia kohti pääsisi? TEKEMÄLLÄ ASIALLE JOTAIN! Otammalla edes pieniä riskejä, jättämään taakse asioita, jotka maistuvat lannalta ja poistumaan vaikka sitten vain karvan verran muualle oman pantterisohvan(joka sekin kuvioinnillaan uhkuu elämän vaaratilanteita) uumenista. Samaa jargoniaa, mitä nykyään kuulee joka puolelta, mutta silti niin totista totta.

Tällä haavaa ei ole mitään uutta mitä kertoa Australiasta, sen ihmisistä, elukoista tai kulttuurista. Valittaminen ei kuitenkaan pidemmän päälle kanna hedelmää, toisin kuin paikallinen mandariinifarmi, josta eilinen raivokas työnhakuni tuotti marjat. Paikka kuulostaa näin etukäteen liiankin hyvältä ja omaa aikataulullista kalenteria ynnäillessä näyttää siltä, että viiden viikon raivokas rypistys on edessä. Jos työnjohtajan kaskut pitävät paikkansa, on duunia mahdollista painaa 60h viikkoon, josta käteen jää about 1300 dollaria. Ei huono saldo viikolta, jos pystyy ainoan rokulipäivän eli sunnuntain pysymään housuissaan ja jättämään paikallisen tankotanssibaarin omaan ylvääseen arvoonsa.

Työllisyystilanne ei siis ole mikään loistokas täällä tällä hetkellä. Porukkaa on potkittu Queenslandin alueella pois vähän sieltä sun täältä ja muun muassa joku aika sitten tullut iloinen kaivosvero ei edesauta meikäläisen sijoittumista kyseiselle alalle, jossa setänikin työskentelee. Jos olisin laajentanut työharjoittelupaikan hakua keskustan alueelle, olisi mahdollisuus sen saamisen ollut varmasti parempi. En ole kuitenkaan kovin kiinnostunut käyttämään joka päivä kolmea tuntia siihen, että menen töihin ja takaisin.

Seuraavassa osassa kuvaus paikallisten bäkbäkkeri pellejen arjesta ja omista illoistani mandariinifarmin(mangot menivät jo) kuistilla, mirharmi kädessä istuen. Aivot narikkaan lyö, ja lisää jatsia luureihin!